Juakse ko hullu

Suoritusyhteiskunnassa harjoitellaan suorittamalla nykyään myös mindfullnessia vastapainoksi suorittamiselle. Mihin me olemme hukanneet taidon elää? 

Mä sain roolin Ainona tässä ihanassa näytelmässä ja Aino on tutustuttanut minut äitiyteen. En ole äiti ihan vielä, mutta minulla on äiti ja edesmennyt isoäiti, jotka ovat edustaneet minulle vahvaa naiseutta ja äitiyttä sekä toimineet esimerkkinä. Ainossa saattaa olla ripaus Saaren Helviä, isoäitiäni, 9 lapsen äitiä ja maatilanemäntää, joka ei säästellyt suorapuheisuudessa, sai vastasyntyneen vasikan heräämään kuolleista ja rakasti ruualla ja teoilla, ei niinkään hellyydellä tai sanoilla.

 

Juakse ko hullu on samalla minulle matka äitiyteen. Lapsi on saanut luvan tulla vasta esitysten jälkeen, sitten Ainon matka on opettanut minua tarpeeksi.

"Sit oikeen hankala juttu on olla juoksemati. Olla vaan paikallaan. Kokeiles joskus piruuttas." -Aino

-Jenna

Kokonaisvaltaisesti sinun

Tämän viikon treenit polkaistiin käyntiin maanantaina koko näytelmän läpimenon eli tuttavallisemmin läpärin merkeissä. Jo aikaisemmassa vaiheessa treenikautta meillä on ollut kaksi läpäriä, mutta tämä oli ensimmäisemme Tampereen ylioppilasteatterin sähköremontin kourista vapautuneissa tiloissa. Läpärit ovat monella tapaa erittäin tärkeitä näytelmää harjoitellessa. Niissä yksittäin harjoitellut kohtaukset asettuvat koko näytelmän jatkumoon ja näytelmän kokonaisuus hahmottuu niin näyttelijöille kuin ohjaajallekin. Läpäreissä pääsee myös näkemään niitä kohtauksia, joissa itse ei ole mukana ja jotka ovat itselle aiemmin olleet olemassa vain käsikirjoituksen lauseina. Sitä ikään kuin tajuaa, mitä näytelmää tässä oikein ollaan tekemässä.

Kokonaisuutta lavalla

Läpärit siis palvelevat luontaista tarvettamme hahmottaa kokonaisuuksia. Itse tein läpärin aikana huomioita näytelmän rytmistä, roolihahmojen ilmaisusta ja näytelmän välittämistä tunteista - kaikki asioita, jotka maalaavat sillä niin sanotulla suurella pensselillä sitä niin sanottua suurempaa kuvaa. Kuinkahan moni katsoja kuvailee näytelmää tuttavalleen sanoen "kokonaisuudessaan näytelmä oli tosi..."? Katsoja on tässä suhteessa varsin onnekkaassa asemassa meihin näyttelijöihin verrattuna. Me emme koskaan tule näkemään näytelmän kokonaisuutta yhtä hyvin kuin katsoja, jonka ei tarvitse keskeyttää katselunautintoaan hyppäämällä itse estradille.

Kokonaisuus on siis tärkeää hallita, mutta iloa teatterissa saa myös yksityiskohdista. Se voi olla tietty ilme, hengitystapa tai yksi sana (miten olisi vaikka "hanttapuli"), joka nousee esiin ja omalta osaltaan elävöittää näytelmän maailmaa. Itsekin kun Tapiota eli kylän pappia näyttelen, toivon tarjoavani katsojalle herkullisia yksityiskohtia, joista mainita näytelmän jälkeen. Kuinkahan moni katsoja miettii näytelmän nähtyään, että "se oli ihan paras juttu kun..."?

Yksityiskohtia. P.S. Kuvan diskopallo ei liity näytelmään.

Menemättä sen tarkempiin yksityiskohtiin kokonaisuudessaan voisin todeta, että meillä on tekeillä näytelmä, joka kannattaa tulla katsomaan.

-Iiro

Juakse ko hullu mut pysähry välillä

Ohjaajan assistenttina pääsee olemaan monena ja se jos mikä on mukavaa. Harjoituksiin mennessäni en koskaan tiedä, mitä tänään teen. Paikkaanko näyttelijää, joka on sinä päivänä poissa harjoituksista? Ohjaanko lämmittelyn? Harjaanko lattiaa? Syötänkö näyttelijöille mansikoita?

Saara, Kosti ja piikkarit.

Vain yksi asia on varma. Minä juoksen. Koko työryhmä juoksee harjoitusten aluksi ja lopuksi kaikki 20 kohtausta läpi. Alkurituaali on kuitenkin unohtunut Fanniinalta muutaman kerran, ja amnesiasta tulee rankkua. Mimmi pistetään punnertamaan. Nautinnollista katseltavaa se ohjaajan puhina.

Hullu se o ko väkiste tahtoo ain punnertaa!

Tämä kaikki juokseminen on pistänyt pari ajatusta jylläämään pääkopassa. On niin helppoa juosta läpi arjen ja juhlan. Läpi iloisten hetkien ja kivistävien murheiden. Siitähän koko näytelmässä on kyse. On mahdottoman vaikeaa pysähtyä ja kokea tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. Juostessa ei ehdi katsella ympärilleen. Näytelmän päähenkilöä Saaraa onkin helppo ymmärtää. Perheessä tapahtuu kammottavia asioita, eikä niitä jaksa pieni tyttö kantaa. Surut karisevat metsän poluille, joita pitkin hän kipittää päivät pitkät.

Reeneissäki pysährytää välillä.

Entäs me muut? Onko meidän todella pakko juosta TÄYSIÄ KOKO AJAN? Villi ehdotus: Jos menisikin elämässä eteenpäin ihan hissukseen ja katselisi kesää. Kohtaisi asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan. Miltä se mahtaisi tuntua?

Maarit

"Etkö sä muka tiedä kuka mä olen"

Juon kahvia, kuuntelen Nina Simonea koneelta yöpuvussa. Rauhallista. Luen plaria, josta ovat jo takasivut tippuneet. Kahvit kaatuvat pöydälle. Voi kakka. Haen rätin, ja huomaan jalkani, lasken 14. Otan kännykällä kuvan.

"Yksi kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa"

Jalkani harkkojen jälkeen.

Muutama mustelma painin jälkeen. Tuntuu hyvältä, erittäin puhdistuneelta, kaikkensa antaneena. Kesäsääret. Parit hyttysen puremat nilkoissa, jotka olen raapinut verille, eivät auta asiaa.

Minun jalat, eli Annen jalat, eli Rampon jalat.

 

"Rakastan näyttelemistä. Se on paljon todellisempaa kuin elämä" -Oscar Wilde

 - Anne "Rampo Sallonen"

Ohjaajan hullu päivä

Tänään koittaa viimein se päivä, kun Juakse ko hullun porukka pääsee Tampereen Ylioppilasteatterin tiloihin. Sähköremontin takia ollaan oltu väistötiloissa melkein puolitoista kuukautta. Se on antanut meille vapauden keskittyä näyttelijäntyöhön täysillä, kun ei tarvitse pohtia vielä esitystilaa ja sen estetiikkaa. Mutta on kiva päästä viimein TaYT:lle.

Vaellan Tampereen Teatterikesän nettisivuille ja huomaan meidät siellä. Paniikki. Nyt blogi auki, TaYT:n nettisivuille tietoa, tapahtumakutsua someen. Kaikkien täytyy tietää, että me ollaan tulossa ohjelmistoon. Sikäli stressi on hyvä asia, että se pistää vauhtia töppösiin. Kunhan ei ole kokopäiväistä...

 Sitten täytyykin suunnitella illan harjoitukset. Toinen kohtauskierros on yli puolessa välissä. Ekalla kierroksella etsittiin kohtausten tunnelmia ja hahmojen välisiä suhteita improvisaation ja erilaisten tunneilmaisun keinojen avulla. Toinen kierros laittaa tapahtumat näyttämölle ja hiotaan ja hiotaan. Tänään treenataan näytelmän viimeistä kohtausta, eli nenäliinat messiin.

Käväisen päivällä Tampereen Ylioppilasteatterilla auttamassa roudaajia tilan siivoamisessa. Löydän pari mielenkiintoista yksityiskohtaa lavastusta ajatellen. Jalkalamppu ja massiivinen huonekasvi otetaan heti kokeiluun. Samalla nousee kuitenkin huoli kattokruunun tulevasta paikasta näyttämökuvassa sekä itse sen rakentamisesta. Sen pitäisi kuitenkin kestää vähän väkivaltaisempaakin käyttöä.

Nopeasti kotiin syömään ja adrenaliinit katossa takaisin teatterille, missä muusikkokaksikkomme onkin taas työn touhussa. Hetken saan kuunnella miten päähenkilön äidin, Maria Härmän nimikkobiisi syntyy. Ja saanen sanoa, että siitä on tulossa hieno. Minun lempikappaleeni löytyy kuitenkin näytelmän puolivälistä. Kun kuulin kyseisen biisin ensimmäistä kertaa, olin ikävästi bussissa matkalla harjoituksiin. Ikävästi siksi, että kappale sai minut kyyneliin asti ja vieressä istuva vanhempi herramies joutui minua lohduttamaan.

Nyt kuulostaa siltä, että Juakse ko hullu! on pelkkää itkemistä alusta loppuun. Ei se ole. Valitettavasti. Minä kun voisin itkeä koko näytelmän ajan. Puhdistaa kivasti. Mutta oikeasti surullisia kohtauksia on ehkä kolme. Uskon, että yleisöstä tullaan kuulemaan enemmän naurua kuin itkua. Paitsi jos minä olen yleisössä, niin sitten se on nyyhkytystä vaan.

Näyttelijät saapuvat. Suoritetaan alkurituaali. Tällä kertaa muistin sen! Jos unohdan (niin kuin välillä sattuu käymään), joudun kärsimään rangaistuksen. Toivottavasti kukaan näyttelijöistä ei kuvaa siitä videota tähän blogiin. Rituaali auttaa jättämään siviilielämän hetkeksi taakse ja taas harjoitusten lopuksi irroittautumaan näytelmän maailmasta.

Ennen kuin päästään kohtauksen tekoon leikimme, että saadaan aistit herätettyä, keho lämpimäksi ja mieli virkeäksi. Tänään vuorossa miiminen murhamysteeri, jossa näyttelijät yrittävät esittää ääntä käyttämättä selittää erilaisia murhaajia, murhapaikkoja ja -aseita. Jostain syystä ”Merenneito murhasi pyramidissa kurkulla” oli vaikea.

Viimeisestä kohtauksesta tuli hieno. Yleensä puhua palpatan, löydän korjattavia yksityiskohtia tai muuten vain keskustelen kohtausten tunnelmasta, mutta nyt... En löydä sanoja. Se pysäytti täysin. Ja siitä kiitos kuuluu kirjailijalle ja tietysti mahtaville näyttelijöilleni. Olen äärettömän onnekas, kun saan tehdä juuri tämän näytelmän juuri nyt. Olen kiitollinen.
 

Fanniina Tuomola

ohjaaja

Ohjaajan videotervehdys