Juakse ko hullu mut pysähry välillä

Ohjaajan assistenttina pääsee olemaan monena ja se jos mikä on mukavaa. Harjoituksiin mennessäni en koskaan tiedä, mitä tänään teen. Paikkaanko näyttelijää, joka on sinä päivänä poissa harjoituksista? Ohjaanko lämmittelyn? Harjaanko lattiaa? Syötänkö näyttelijöille mansikoita?

Saara, Kosti ja piikkarit.

Vain yksi asia on varma. Minä juoksen. Koko työryhmä juoksee harjoitusten aluksi ja lopuksi kaikki 20 kohtausta läpi. Alkurituaali on kuitenkin unohtunut Fanniinalta muutaman kerran, ja amnesiasta tulee rankkua. Mimmi pistetään punnertamaan. Nautinnollista katseltavaa se ohjaajan puhina.

Hullu se o ko väkiste tahtoo ain punnertaa!

Tämä kaikki juokseminen on pistänyt pari ajatusta jylläämään pääkopassa. On niin helppoa juosta läpi arjen ja juhlan. Läpi iloisten hetkien ja kivistävien murheiden. Siitähän koko näytelmässä on kyse. On mahdottoman vaikeaa pysähtyä ja kokea tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. Juostessa ei ehdi katsella ympärilleen. Näytelmän päähenkilöä Saaraa onkin helppo ymmärtää. Perheessä tapahtuu kammottavia asioita, eikä niitä jaksa pieni tyttö kantaa. Surut karisevat metsän poluille, joita pitkin hän kipittää päivät pitkät.

Reeneissäki pysährytää välillä.

Entäs me muut? Onko meidän todella pakko juosta TÄYSIÄ KOKO AJAN? Villi ehdotus: Jos menisikin elämässä eteenpäin ihan hissukseen ja katselisi kesää. Kohtaisi asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan. Miltä se mahtaisi tuntua?

Maarit