Tänään
koittaa viimein se päivä, kun Juakse ko hullun porukka pääsee Tampereen
Ylioppilasteatterin tiloihin. Sähköremontin takia ollaan oltu
väistötiloissa melkein puolitoista kuukautta. Se on antanut meille
vapauden keskittyä näyttelijäntyöhön täysillä, kun ei tarvitse
pohtia vielä esitystilaa ja sen estetiikkaa. Mutta on kiva päästä
viimein TaYT:lle.
Vaellan
Tampereen Teatterikesän nettisivuille ja huomaan meidät siellä.
Paniikki. Nyt blogi auki, TaYT:n nettisivuille tietoa, tapahtumakutsua
someen. Kaikkien täytyy tietää, että me ollaan tulossa
ohjelmistoon. Sikäli stressi on hyvä asia, että se pistää
vauhtia töppösiin. Kunhan ei ole kokopäiväistä...
Sitten
täytyykin suunnitella illan harjoitukset. Toinen kohtauskierros on
yli puolessa välissä. Ekalla kierroksella etsittiin kohtausten
tunnelmia ja hahmojen välisiä suhteita improvisaation ja erilaisten
tunneilmaisun keinojen avulla. Toinen kierros laittaa tapahtumat
näyttämölle ja hiotaan ja hiotaan. Tänään treenataan näytelmän
viimeistä kohtausta, eli nenäliinat messiin.
Käväisen
päivällä Tampereen Ylioppilasteatterilla auttamassa roudaajia tilan
siivoamisessa. Löydän pari mielenkiintoista yksityiskohtaa
lavastusta ajatellen. Jalkalamppu ja massiivinen huonekasvi otetaan
heti kokeiluun. Samalla nousee kuitenkin huoli kattokruunun tulevasta
paikasta näyttämökuvassa sekä itse sen rakentamisesta. Sen
pitäisi kuitenkin kestää vähän väkivaltaisempaakin käyttöä.
Nopeasti
kotiin syömään ja adrenaliinit katossa takaisin teatterille, missä
muusikkokaksikkomme onkin taas työn touhussa. Hetken saan kuunnella
miten päähenkilön äidin, Maria Härmän nimikkobiisi syntyy. Ja
saanen sanoa, että siitä on tulossa hieno. Minun lempikappaleeni
löytyy kuitenkin näytelmän puolivälistä. Kun kuulin kyseisen
biisin ensimmäistä kertaa, olin ikävästi bussissa matkalla
harjoituksiin. Ikävästi siksi, että kappale sai minut kyyneliin
asti ja vieressä istuva vanhempi herramies joutui minua
lohduttamaan.
Nyt
kuulostaa siltä, että Juakse ko hullu! on pelkkää itkemistä
alusta loppuun. Ei se ole. Valitettavasti. Minä kun voisin itkeä
koko näytelmän ajan. Puhdistaa kivasti. Mutta oikeasti surullisia
kohtauksia on ehkä kolme. Uskon, että yleisöstä tullaan kuulemaan
enemmän naurua kuin itkua. Paitsi jos minä olen yleisössä, niin
sitten se on nyyhkytystä vaan.
Näyttelijät
saapuvat. Suoritetaan alkurituaali. Tällä kertaa muistin sen! Jos
unohdan (niin kuin välillä sattuu käymään), joudun kärsimään
rangaistuksen. Toivottavasti kukaan näyttelijöistä ei kuvaa siitä
videota tähän blogiin. Rituaali auttaa jättämään siviilielämän
hetkeksi taakse ja taas harjoitusten lopuksi irroittautumaan
näytelmän maailmasta.
Ennen
kuin päästään kohtauksen tekoon leikimme, että saadaan aistit
herätettyä, keho lämpimäksi ja mieli virkeäksi. Tänään
vuorossa miiminen murhamysteeri, jossa näyttelijät yrittävät
esittää ääntä käyttämättä selittää erilaisia murhaajia,
murhapaikkoja ja -aseita. Jostain syystä ”Merenneito murhasi
pyramidissa kurkulla” oli vaikea.
Viimeisestä
kohtauksesta tuli hieno. Yleensä puhua palpatan, löydän
korjattavia yksityiskohtia tai muuten vain keskustelen kohtausten
tunnelmasta, mutta nyt... En löydä sanoja. Se pysäytti täysin. Ja
siitä kiitos kuuluu kirjailijalle ja tietysti mahtaville
näyttelijöilleni. Olen äärettömän onnekas, kun saan tehdä
juuri tämän näytelmän juuri nyt. Olen kiitollinen.
Fanniina Tuomola
ohjaaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti