"Eiko ot tommone vähä kypsempi. Se o kirppiä. Eksää ol omenoit enne syäny?"
Repliikki,
joka tuntui muuttuvan sulaksi mongerrukseksi suussani. Painavin tavu
kuulosti siltä kuin olisi (näin tamperelaiselle) aivan väärässä kohdassa
ja suu ei taipunut vokaaleihin laisinkaan.
Ensimmäisen
kerran käsikirjoituksen lukiessani olin vakuuttunut: teksti oli mitä
mainioin, ei vain itse tarinan, teemojen ja sanoman suhteen vaan myös tua
satakuntalainen murre antoi ihan oman lisänsä ja sävynsä tekstiin. Se
oli ihastuttava, mutta samalla niin erilainen ja outo, että oli suorastaan
vaikea kertoa mitä kussakin repliikissä tarkkaan ottaen sanottiin. Missä
oli avainsana, tärkein asia, mitä kaikkea tilanteen repliikeihin
oikeastaan sisältyi?
Kokonaisuuden kannalta tarina aukesi, suomeahan
siinä edelleen kai puhuttiin, mutta yksittäiset vuorosanat jäivät
kysymysmerkeiksi. Omalla kohdallani vaati kyllä aikansa ennen kuin murre
tuli niin tutuksi, että sen puhuminen alkoi tuntua luonnolliselta ja
jokainen lause ei enää painottunut täysin samalla tavalla. Repliikkien
opettelussa tämän myöskin huomasi; omin sanoin muisti, murteella
vääntäessä unohti, joko sanajärjestyksen tai rytmin ollessa outo.
Vuorosanat myös sekoittuivat toisiinsa äärimmäisen helposti. Enää nyt
sellainen ei tulisi kysymykseenkään, kristallinkirkasta kieltähän tässä
kommunikoidaan ja tilanne on täysin päinvastainen: näytelmän murre
alkaa tarttua jo arkikäyttöönkin.
Kuinka paljon käyttämämme kieli sitten
vaikuttaa kokemukseemme elämästä, vai onko sillä kenties rajoittava
vaikutus ajatteluumme? Entuudestaan vieras murre onkin nyt avannut
ainakin itselleni uuden ja oman kirpeän ulottuvuutensa.
- Sylvia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti