Leikissä ei voi epäonnistua

"Yrititkö? Epäonnistuitko? Ei väliä. Yritä uudestaan. Epäonnistu paremmin." 

-Samuel Beckett-

Esiintyminen on kaksijakoista hommaa. Vaikka se yleensä on ihan mukavaa hommaa – monet hakeutuvat näyttämölle yhä uudestaan – , tuo se mukanaan myös kaikenlaisia negatiivisia tuntemuksia. Monet kokeneetkin jännittävät esitystilannetta niin, että siitä on vaikea nauttia. Toiset taas ovat oman tekemisensä suhteen loputtoman kriittisiä.

Yksityiskohta: Kostin ja Uskon paini.

Näyttelijä on tekemiseensä harvoin täysin tyytyväinen. Vaikka esityksessä ei tapahtuisikaan mitään selkeää mokaa, saattaa näyttelijällä silti olla olo, että voisi suoriutua vielä paljon paremmin. Muutama yksittäinen hetki, jossa ajoitus poikkeaa puoli sekuntia harjoitellusta, tai jokin lause, joka kuulostaa erilaiselta, jokin katse tai kääntyminen...

Yksityiskohtien paljoudessa on niin paljon asioita, joita voi varioida ilman, että yhden esityksen näkevä katsoja huomaa mitään. Jos näkee kaksi, pienet yksityiskohdat voivat vaihdella paljonkin.

Alkuun sijoittamani Beckett-sitaatti on nykyään tunnettu tsemppilausahdus. Esimerkiksi sveitsiläinen tennistähti Stan Wawrinka on tatuoittanut sen vasempaan käsivarteensa. Beckettin synkkään kirjalijakuvaan se sopii huonosti, ja onkin napattu täysin irti kontekstistaan. Lähes käsittämättömästä novellista ”Worstward Ho” irralleen napattu lause toimii kuitenkin hyvänä alustuksena tässä.

Beckett leikki sanoilla koko elämänsä. Samoin teatteri kannattaa pitää leikkinä, vaikka se välillä vakavaa onkin. Vaikka asiat onkin sovittu etukäteen, teatterissa ne tapahtuvat juuri nyt. Vaikka tilannetta on harjoiteltu kymmeniä kertoja, sen tulisi näyttää ainutkertaiselta ja yllätykselliseltä maksavan katsojan silmissä. Leikki tuo tekemiseen tarvittavan ilon. Iloton leikki on tylsää, eikä enää leikkiä ollenkaan. Jatkuvasti samoilla äänenpainoilla näytellessä tilanteesta voi kadota sekä aitous että merkitys.

Leikissä epäonnistuminen on sallittua. Teatteri on usein sitä mielenkiintoisempaa, mitä lähempänä epäonnistumisen uhka on. Silloin onnistuminenkin on jaettua ja tuottaa iloa kaikille. Fail better!

- Aksu / "Kosti"

Köyhällä ei ole muuta kuin ylpeys

"Odota aina pahinta, pysy hiljaa ja sulaudu massaan. Sen minkä teet, tee hyvin ja vähänkin riittää. Köyhällä ei ole muuta kuin ylpeys." Näillä sanoin Maria opastaa tytärtään Saaraa elämän tielle. Pessimismi ja varovaisuus saattavat kuulua jokaisen arkeen ainakin hetkittäin, mutta tätä proggista on tehty vain ja ainoastaan suurella sydämellä ja intohimolla. Ei olla sulauduttu massaan eikä tyydytty vähään ja nyt, kun ensi-ilta ja ensimmäinen esitysviikko ovat pulkassa, voin todeta että me voidaan olla ylpeitä meistä ja tästä näytelmästä! 

Matka on ollut pitkä ja kivinen, evakkotilat ja porukan haaliminen samaan paikkaan samaan aikaan ovat tuoneet, ei aina niin maukkaatkaan, lisämausteensa tähän kesään. Oman arjen ja palkkatyön sovittaminen joskus hyvinkin intensiiviseen treenaamiseen on ollut uuvuttavaa ja aika ajoin jopa luovuttaminen on käynyt mielessä. Kunnes Marian motto, Köyhällä ei ole muuta kuin ylpeys, on palautunut mieleen ja olen jälleen puskenut läpi viikkojen päämääränä ensi-ilta ja ainutlaatuisen teatterikokemuksen tarjoaminen katsojille. Ylpeys ei antanut periksi luovuttaa. 

Marian rooli on ollut minulle sekä haastava että palkitseva. Tunneskaalaa käydään läpi laajasti, välillä hyvinkin nopein vaihdoin. Toisaalta Marian hahmo on hyvin lähellä minua itseäni, toisaalta me ollaan galaksien päässä toisistamme. Vaikken aina ymmärräkään Marian motiiveja ja tekoja, rakastan häntä valtavasti, sillä hän on opettanut minulle paljon myös minusta itsestäni. Lavalla ollessani nautin jokaisesta sekunnista jokaisella solullani, enkä vähiten loistavien vastanäyttelijöideni ansiosta. Meitä on seitsemän erilaista persoonaa, jotka tekevät seitsemän täysin erilaista roolia silti kuunnellen ja tukien toista. Kiitän mitä nöyrimmin näitä ihmisiä, sekä tietenkin ihanaa ohjaajamme Fanniinaa, joka mahdollisti tämän kaiken meille kaikille.

Usko, Maria ja Tapio-pappi.

Lopetan Marian sanoihin: "Jos ny meinaat sen tehrä ni tee sit hyvi." Ja niinhän me tehtiin.

Pst!! Niille, jotka eivät tätä ylpeyden aihetta ole vielä nähneet, esitykset jatkuvat 11.9. asti joten vielä on aikaa tulla vaikuttumaan. ;)

-Emmi

Jee jihuu enskaviikko

Moikka moi kaikki!

Tässäpä vähän säveltäjän mietteitä Juakse ku hullu! –projektista.

Miun tekeminen alkoi käytännössä kesäkuussa raivokkaalla säveltämisurakalla. Jotkut biisit syntyi helposti, osa ei. Sävellettäviä biisejä oli kahdeksan kappaletta ja soitettavana lisäksi yksi virsi, huhhui, aikamoinen urakka. Loistava tekosyy olla kirjoittamatta opinnäytetyötä. Niin kuin tämä blogikin <3

Heinäkuussa aloitimme äänittäjä-Heikin kanssa ankaran nauhoittamisen. Deadline oli kahden viikon päästä, ensimmäisessä läpärissä. Vaikka nauhoitusprosessi oli välillä aika rankka, niin oli kyllä helskutin hauskaa! Opettelin soittamaan rumpuja ja huuliharppua ihan vain tämän prokkiksen vuoksi. Yhteistyö Heikin kanssa oli ihan hunajaa. Heikki on ihan paras ikinä ja suurin kiitos hänelle mitä minusta ikinä löytyy.

Miulla oli hienoja kuvia siitä, kun Heikki tekee töitä ja mie pelleilen vieressä. Yritin saada semmosen kuvan, jossa soitin yhtäaikaa kaikkia niitä soittimia, mitä projektin aikana soitin. Marakassi tuli korvasta, kun ei mahtunu enää suuhun tai käsiin. Harmillista kyllä nuo kuvat hautautuivat Puntala-rockin mutaan yhdessä puhelimeni kanssa. Se niistä sitten!

Nyt minä lähden äiteen kanssa Kolin kansallismaisemiin retkeilemään pariksi päiväksi. Tulen sitten metsän”raikkaana” ensi-iltaan jännittämään! Nähdään siellä kaikki!!!!

Terkuin Tanja

Toim. huom. teksti kirjoitettu alkuviikosta ja julkaistaan vasta nyt teknisten ongelmien vuoksi.

Hanttapuli

”Isi mitä sä teet?” – Saara

”Mää ajatteli rakentaa talo” – Usko

”Rakennat sää sit kans?” – Saara

”Kyl mää rakenna” – Usko

Pappi ja Härmän klaani sekavissa tunnelmissa.

Tunnen jokaisessa sormen päässä kuinka olisi mukava taas siirtää asiaa eteenpäin mentaliteetilla ”kyllä tän huomenna ehtii”. Miksi asioita pitää aina siirtää? Miksi niitä ei voi hoitaa saman tien? Viimeisen illan paniikki iskee ja turhautuneisuus koko hommaa kohtaan kasvaa. Mitään ei pyöri päässä, mutta samalla ajatukset tulvii jo yli uomistaan, niin ettet saa mistään langanpäästä kiinni. Kaikesta huvittais kirjoittaa, mutta samalla ei mistään! 

Usko on kuin minä, mutta ei taas sinne päinkään. Molemmat siirtävät tehtäviä asioita ”myöhemmin… myöhemmin…” ja lorvivat elämässä eteenpäin omalla syklillään. Onko väärin joskus vain olla ja antaa ajan kulua? Tarvitseeko aina juosta pää kolmantena jalkana eteenpäin, kuin hullu? Kai sitä tarvii, jos elämässä haluaa saavuttaa asioita. ”Elämässä tarttee yrittää aina vähä ylemmäs ko mahrolliselt tuntuu.” Onko tuokaan elämänohje nyt ihan terve? Takaako kova työmoraali onnellisuuden? En tarkoita, että ollaan laiskoja, vaan pohditaan mikä asia tuo meille onnellisuuden ja taistellaan siitä kynsin ja hampain. Mutta älä huoli, jos et vielä tiedä mikä se on, koska se löytyy vielä. Vieköön elämä meitä mennessään, pidetään vain oma purje korkealla. Kirjoitus on sekava mutta niin on myös Uskokin! ;D

Näytelmä elämästä, kasvusta, kivusta, 

rakkaudesta, kaipuusta ja menetyksestä! 

Sitä on Juakse ko hullu! Nähdään näytöksissä!

- Jonne

Tampere-Eura-Tampere

"Eiko ot tommone vähä kypsempi. Se o kirppiä. Eksää ol omenoit enne syäny?"   

Repliikki, joka tuntui muuttuvan sulaksi mongerrukseksi suussani. Painavin tavu kuulosti siltä kuin olisi (näin tamperelaiselle) aivan väärässä kohdassa ja suu ei taipunut vokaaleihin laisinkaan.

Ensimmäisen kerran käsikirjoituksen lukiessani olin vakuuttunut: teksti oli mitä mainioin, ei vain itse tarinan, teemojen ja sanoman suhteen vaan myös tua satakuntalainen murre antoi ihan oman lisänsä ja sävynsä tekstiin. Se oli ihastuttava, mutta samalla niin erilainen ja outo, että oli suorastaan vaikea kertoa mitä kussakin repliikissä tarkkaan ottaen sanottiin. Missä oli avainsana, tärkein asia, mitä kaikkea tilanteen repliikeihin oikeastaan sisältyi?

Kokonaisuuden kannalta tarina aukesi, suomeahan siinä edelleen kai puhuttiin, mutta yksittäiset vuorosanat jäivät kysymysmerkeiksi. Omalla kohdallani vaati kyllä aikansa ennen kuin murre tuli niin tutuksi, että sen puhuminen alkoi tuntua luonnolliselta ja jokainen lause ei enää painottunut täysin samalla tavalla. Repliikkien opettelussa tämän myöskin huomasi; omin sanoin muisti, murteella vääntäessä unohti, joko sanajärjestyksen tai rytmin ollessa outo. Vuorosanat myös sekoittuivat toisiinsa äärimmäisen helposti. Enää nyt sellainen ei tulisi kysymykseenkään, kristallinkirkasta kieltähän tässä kommunikoidaan ja tilanne on täysin päinvastainen: näytelmän murre alkaa tarttua jo arkikäyttöönkin.

Kuinka paljon käyttämämme kieli sitten vaikuttaa kokemukseemme elämästä, vai onko sillä kenties rajoittava vaikutus ajatteluumme? Entuudestaan vieras murre onkin nyt avannut ainakin itselleni uuden ja oman kirpeän ulottuvuutensa.

- Sylvia

Juakse ko hullu

Suoritusyhteiskunnassa harjoitellaan suorittamalla nykyään myös mindfullnessia vastapainoksi suorittamiselle. Mihin me olemme hukanneet taidon elää? 

Mä sain roolin Ainona tässä ihanassa näytelmässä ja Aino on tutustuttanut minut äitiyteen. En ole äiti ihan vielä, mutta minulla on äiti ja edesmennyt isoäiti, jotka ovat edustaneet minulle vahvaa naiseutta ja äitiyttä sekä toimineet esimerkkinä. Ainossa saattaa olla ripaus Saaren Helviä, isoäitiäni, 9 lapsen äitiä ja maatilanemäntää, joka ei säästellyt suorapuheisuudessa, sai vastasyntyneen vasikan heräämään kuolleista ja rakasti ruualla ja teoilla, ei niinkään hellyydellä tai sanoilla.

 

Juakse ko hullu on samalla minulle matka äitiyteen. Lapsi on saanut luvan tulla vasta esitysten jälkeen, sitten Ainon matka on opettanut minua tarpeeksi.

"Sit oikeen hankala juttu on olla juoksemati. Olla vaan paikallaan. Kokeiles joskus piruuttas." -Aino

-Jenna

Kokonaisvaltaisesti sinun

Tämän viikon treenit polkaistiin käyntiin maanantaina koko näytelmän läpimenon eli tuttavallisemmin läpärin merkeissä. Jo aikaisemmassa vaiheessa treenikautta meillä on ollut kaksi läpäriä, mutta tämä oli ensimmäisemme Tampereen ylioppilasteatterin sähköremontin kourista vapautuneissa tiloissa. Läpärit ovat monella tapaa erittäin tärkeitä näytelmää harjoitellessa. Niissä yksittäin harjoitellut kohtaukset asettuvat koko näytelmän jatkumoon ja näytelmän kokonaisuus hahmottuu niin näyttelijöille kuin ohjaajallekin. Läpäreissä pääsee myös näkemään niitä kohtauksia, joissa itse ei ole mukana ja jotka ovat itselle aiemmin olleet olemassa vain käsikirjoituksen lauseina. Sitä ikään kuin tajuaa, mitä näytelmää tässä oikein ollaan tekemässä.

Kokonaisuutta lavalla

Läpärit siis palvelevat luontaista tarvettamme hahmottaa kokonaisuuksia. Itse tein läpärin aikana huomioita näytelmän rytmistä, roolihahmojen ilmaisusta ja näytelmän välittämistä tunteista - kaikki asioita, jotka maalaavat sillä niin sanotulla suurella pensselillä sitä niin sanottua suurempaa kuvaa. Kuinkahan moni katsoja kuvailee näytelmää tuttavalleen sanoen "kokonaisuudessaan näytelmä oli tosi..."? Katsoja on tässä suhteessa varsin onnekkaassa asemassa meihin näyttelijöihin verrattuna. Me emme koskaan tule näkemään näytelmän kokonaisuutta yhtä hyvin kuin katsoja, jonka ei tarvitse keskeyttää katselunautintoaan hyppäämällä itse estradille.

Kokonaisuus on siis tärkeää hallita, mutta iloa teatterissa saa myös yksityiskohdista. Se voi olla tietty ilme, hengitystapa tai yksi sana (miten olisi vaikka "hanttapuli"), joka nousee esiin ja omalta osaltaan elävöittää näytelmän maailmaa. Itsekin kun Tapiota eli kylän pappia näyttelen, toivon tarjoavani katsojalle herkullisia yksityiskohtia, joista mainita näytelmän jälkeen. Kuinkahan moni katsoja miettii näytelmän nähtyään, että "se oli ihan paras juttu kun..."?

Yksityiskohtia. P.S. Kuvan diskopallo ei liity näytelmään.

Menemättä sen tarkempiin yksityiskohtiin kokonaisuudessaan voisin todeta, että meillä on tekeillä näytelmä, joka kannattaa tulla katsomaan.

-Iiro